Kansallismuseossa

Kaipa taas on aika kirjoittaa kun kerran lupasin päivittää blogiani ainakin kerran viikossa. Varmaankin merkittävin tapahtuma sitten viime päivityksen on käynti kansallismuseossa. Museo oli mielenkiintoinen joskin hieman sekava esillepanoltaan. Museo esitteli niin Sambian poliittista historiaa, arkeologiaa, sambialaista elämää ja kulttuuria kuin noituuttakin. Kokoelma sisälsi mm. tauluja sambialaisilta nykytaiteilijoilta, naamioita, noituuteen käytettyjä esineitä, keihäitä, soittimia ja ruukkuja. Parhaiten mieleen jääneet näyttelyesineet olivat kuitenkin kallot ja sormenpää. Museon arkeologinen osio koostui kalloista, jotka esittelivät ihmisen kehitysvaiheita. Huomioni kiinnitti modernin ihmisen kallo, mikä selitystekstin mukaan oli löytynyt vuonna 1995 kaiveltaessa roskakuoppaa. Poliittisen historian osiossa oli leijonankallo. Se liittyi itsenäisyystaisteluun siinä mielessä, että kyseinen leijona oli syönyt poliittiseen kokoukseen menijän. Leijonankallon vieressä oli sormenpää. Se oli kuulunut eräälle itsenäisyyspuolueen jäsenelle kunnes koloniaalinen poliisi oli ampunut sen irti. Kokonaisuutena museokokemus oli varsin mielenkiintoinen ja suosittelenkin museossa käymistä kaikille niille, jotka tulevat tänne Sambiaan luokseni kyläilemään.

Kahdeksanjalkaiset ystävämme ja muita otuksia

Minut hyvin tuntevat tietävät, etten olen innoissani hämähäkeistä. Pohtiessani lähtöä tänne Lusakaan yksi minua eniten askarruttaneista asioista oli paikallinen ötökkäkanta. Totesin, etten nyt ainakaan hämähäkkikammoni vuoksi voi jättää lähtemättä – silloinhan hämähäkit olisivat jo voittaneet ;) Nyt paikan päällä olen jonkin verran jo joutunut tekemään tuttavuutta hämisten kanssa. Osa on ihan pieniä, mutta muutamat hämähäkit ovat kyllä selvästi suomalaisia virkaveljiään isompia. Olen yleisön pyynnöstä yrittänyt kuvatakin kämpässäni bongaamiani hämähäkkejä mutta jostain kumman syystä kuvista on aina tullut pahasti tärähtäneitä ;)

Pari isommanpuoleista hämähäkkiä olen tappanut ötökkäsuihkeella, se ei ole mukavaa. Ensinnäkään ei ylipäänsä ole mukavaa tappaa mitään eläviä olentoja, etenkin jos ne välttämättä eivät objektiivisesti ajatellen ole haitallisia. Toiseksi ei ole kiva katsella, kun hämähäkki juoksee pakoon suihketta ja lisäksi kestää ennen kuin se tuupertuu ja käpertyy kasaan, mikä ei myöskään ole mukava näky. Niinpä hämähäkkikannan tuntuessa vaan lisääntyvän pyysin palvelijaa hankkiutumaan niistä eroon. Hän oli samalla myös siivonnut oikein perinpohjaisesti ja nyt hämiksiä ei ole lähes viikkoon näkynyt. Toivottavasti ei näykään vähään aikaan.

Hämähäkkien lisäksi täällä on muitakin hieman epäilyttäviä otuksia. Yksi ikävältä kuulostava laji on mangomato. Kaikki vaatteet täytyy joko laittaa kuivuriin tai silittää huolellisesti (molempi parempi), sillä mangokärpänen munii mielellään kosteisiin vaatteisiin. Sen toukat, joita kutsutaan mangomadoiksi, siirtyvät sitten vaatteista ihmisen ihoon. Ne saa pois vaseliinilla ja laastarilla: mato nousee ihon pintaan hengittääkseen. Sitten mato pitää puristaa ulos, vielä elävänä. Ei kuulosta kivalta, joten taidanpa käyttää kuivuria vaatteiden kulumisen uhallakin.

Kaikki otukset eivät sentään ole sellaisia kammotuksia kuin edellä kuvaamani. Olen nähnyt kämpilläni jo kaksi pientä liskoa, ilmeisesti gekkoja. Ne ovat kivoja, ja lisäksi ne syövät otuksia, jotka eivät ole niin kivoja. Liskot ovat nopeita ja ketteriä otuksia ja kerran näin, kuinka yksi pieni lisko tunki itsensä avaimenreiästä. Olen myös nähnyt sammakoita, niitä liikkuu erityisesti hämärissä. Ne vaikuttavat pyöreämmiltä kuin suomalaiset sammakot, ehkä se johtuu siitä, että niiden ruokakin on täällä muhkeampaa. Kotiliskoista ja sammakoistakaan ei ole valitettavasti kuvia, liskot ovat liian vikkeliä ja sammakkokuvat ovat epäonnistuneet hämärän vuoksi.

Matelijapuistossa

Päätimme viikonloppuna kahden työkaverin, Riikan ja Jaanan, kanssa irrottautua arjesta ja kaupungista ja lähteä katsomaan matelijoita parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan Kalimba Reptile Parkiin. Ajomatka puistoon oli melkoista hytkytystä mutta paikka oli ehdottomasti käymisen väärti. Saimme hyvän ja perehtyneen oppaan, Johnin, joka esitteli meille käärmeitä, krokotiileja, kilpikonnan ja kameleontin.

Joihinkin eläimiin sai koskeakin, ja vaikka sinällään en oikein tiedä, mitä mieltä olen eläinten tökkimisestä (kaikki eläimet eivät varmaan pidä siitä) en malttanut olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseni. Krokotiili on ihan niin kova kuin miltä se näyttääkin (erityisesti täysikasvuinen yksilö, pennut ovat hieman pehmeämpiä), samoin kilpikonna. Pieni käärme on ihanan sileä, isossa käärmeessä suomut tuntuvat jo. Suosikkini oli kuitenkin kameleontti, joka suorastaan tuntui tykkäävän minusta ja laukustani.

Ihailtuamme matelijoita, jotka kaikki ainakin turvallisen välimatkan päästä olivat joko kauniita tai söpöjä, söimme matkaoppaassakin mainostetut krokotiilipurilaiset. Ne olivat yllättävän hyviä, parempia kuin joskus aiemmin maistamani krokotiili. Täällä sisämaassa ei ole erityisen hyvin tarjolla tuoreita meren herkkuja, joten kaipa siksi krokotiilikin alkaa maistumaan. Ja jos joku nyt kauhistelee krokotiilin syömistä, niin krokotiilikin kyllä söisi ihmisen, jos sillä olisi tilaisuus.

Mukavan matelijapäivän päätteeksi pääsimme vielä saunaan ja uimaan. Kaikin puolin onnistunut lauantaipäivä siis.

Ensimmäinen viikko

Jo viikko on vierähtänyt lähdöstäni Sambiaan ja nyt viimein kirjoitan ensimmäistä blogimerkintääni. Ensimmäiset kolme työpäivää olivat todella hektisiä ja pahimman koti-ikävän välttääkseni kehitin tekemistä viikonlopuksikin enkä sitten ehtinytkään kirjoittamaan. Pyrin päivittämään blogiani ainakin kerran viikossa ja lukijoiden kommentit ovat tietenkin erittäin tervetulleita.

Ensimmäiset päivät tänne saavuttuani olin todella väsynyt ja hieman huonovointinenkin. Sain kyllä nukuttua lentokoneessa yöllä, mutta päivälennolla Afrikan yli en malttanut mahtavien maisemien ihailulta nukkua niin paljoa kuin olisi ollut hyväksi univelkani huomioon ottaen. Lusaka on 1100 m korkeudessa, ja ohuempi ilmakin voi kuulemma väsyttää alkuunsa. Mentyäni torstaina jo kahdeksalta nukkumaan tunsin vihdoin perjantaina oloni normaaliksi.

Perjantaina pääsin käymään biopolttoainetilalla. Tilan omistaja esitteli meille vierailijoille jatropha-kasveista koostuvia viljelmiään ja kertoi meille kasvin ainutlaatuisista ominaisuuksista. Samasta kasvista saa biodieseliä, lannoitetta ja lääkettä. Jatrophan siementen avulla voi esimerkiksi käynnistää synnytyksen, suurissa määrissä kasvin siemenet ovat kuitenkin myrkyllisiä. Kysyttäessä tilan omistaja myös otti kantaa biopolttoainekasvit vs. ruokakasvit –keskusteluun. Ainakin Sambiassa tilanne on kuulemma sellainen, että maaseudun kehnon infrastruktuurin ja kalliin bensiinin takia ruokakasvien tuottaminen maaseudulla ei ole kannattavaa. Biopolttoainekasvien viljelyn ja käytön myötä myös ruokakasvien viljely saataisiin kannattavammaksi syrjäisimmilläkin alueilla. Kuulostaa varsin järkevältä mielestäni.

Biopolttoainetilalta hötkysin lähes suoraa päätä taidenäyttelyn avajaisiin. Keskustelin sambialaisten kuvataiteilijoiden kanssa ja ostin yhden taulun ja tilasin toisen. Laitan tauluista kuvat tänne blogiin mikäli saan siihen taiteilijoilta luvan. Taidenäyttely oli todella tasokas ja taulut ja veistokset uskomattoman edullisia. Luulenpa, että törsään täällä jatkossakin taiteeseen. Törsääminen – tällä kertaa lähinnä koruihin – jatkui paikallisilla markkinoilla sunnuntaina. Samalla vietin mukavan sunnuntaipäivän kahden työkaverini kanssa.

Lauantaina vietin rennon päivän työtoverini luona uima-altaalla ja herkullisella illallisella. Meillä oli niin mukavaa, että pimeä ehti tulla ennen kuin älysin lähteä kävelemään kotiin (sain sitten lopulta soitettua luotettavan taksikuskin viemään minut kotiin). Täällä ei voi kävellä pimeällä, ei edes lyhyttä matkaa. Valoisalla voi kävellä hyvinkin näillä alueilla, joilla nyt yleensä liikun, ja olenkin kävellyt ensimmäistä päivää lukuun ottamatta joka päivä töihin. Matka on jalan noin 15-20 min. Jalkakäytävinä toimivat pölyiset hiekkapolut, vaikka autotiet ovat asfaltoituja. Suojateitä en ole vielä nähnyt eikä työmatkallani ole liikennevalojakaan, joten teiden ylityksessä joutuu olemaan varovainen. Yleensä menen tien yli jonkun paikallisen peesissä kun en vielä ole niin tottunut puikkelehtimaan autojen välistä kuin täällä on tapana.